Tukkajumala

Myöhäiset syksykuvat

 Kuvista iso kiitos jälleen Susannalle! Mä häpeän, mun moka, nämä kuvat on unohtuneet muistikortille täysin...

Odotellen sitä päivää kun opin ratsastamaan pohkeenväistöä...

Vino, vinompi, vinoin.

Välipäivien kenttähinkkausta

Meillä oli vielä noin kuukausi sitten ongelma upottavasta vesilätäkkökentästä... Eipä ole enää! Nyt se on melko tasaiseksi ajettu kivikova luonnonbetonipohja, jolla tölttäämisestä on turha edes haaveilla epätasaisuuden vuoksi.

Ponit ovat olleet lomalla jo melkein kuukauden, kerran pari viikossa ollaan ratsastettu niillä kevyttä hömpän hömppää. Tauon syynä ovat olleet muun muossa suojalumi jota myös me saimme osaksemme joksikin aikaa. Hokkikengät saatiin vasta vähän aikaa sitten, eikä Sannilla juuri viitsitty mennä kun noiden kaviokuumeheppojen kengät on mitä on, kengityksen säännöllisyydessä pitää olla entistäkin tarkempi ja yllättävää, että se pääsi venähtämään (ei tosin edes kovin pahasti mutta kuitenkin). Sannin jalat eivät ole pitkiin aikoihin olleet kuumat *koputtaa puuta* ja toivotttavasti eivät tulisikaan enää kuumiksi. Massaa on tullut neljässä kuukaudessa hyvin, ensimmäisillä köpöttelykerroilla satula suunnilleen heilui puolelta toiselle (tosiaan, lyhyemmän vyön hankkiminen oli jotenkin aivan liian hankalaa täällä perämetsässä) ja nyt vyö menee kireimmän sijasta toiseksi kireimpään reikään, eli kyllä sitä vatsaa on tullut. Susannan täytyis taas hilautua meille jotta saadaan taas leikkia handleria ja näyttelyponia kameran edessä (mä mieluummin edelleen esitän niitä koiria, 300 kiloa on vähän eri juttu kuin pikku Fifi).

Sitten niitä joulun jälkeisiä kuvia! Kuvista kiitos rakkaalle veljentytöille Emmalle ja Empulle!

Emppu&Sanni

Emppu&Depla

:D

Intiaaniponi innostui

We are young

 Kuvista kiitos Susannalle!

 Aika on vierinyt eteenpäin ja Sannin paluusta onkin kaksi kuukautta. Lähdetäänpäs miettimään missä tilanteessa olimme siis tuolloin 9.8.

 Sanni pystyi ensinnäkin juuri ja juuri kävelemään. Ikinä en ole sitä nähnyt tuollaisessa kunnossa. Karvapeitteessä näkyi haavoja, jotka olivat sitten toisten hevosten puremanjälkiä. Kaviot olivat tulikuumat ja syke tuntui selkeästi. Kaikesta huolimatta pieni valkoinen höristi korviaan ja painoi päänsä kainaloon. 

 Voi sitä elämäniloa kun saavuttiin kotiin. Lastaus sujui sitten niin, että kaveri tallusti traileriin mattoja pitkin. Kotona korvat hörössä, aivan uusi pilke silmäkulmassa. Laiha se oli, mutta tyytyväinen hevonen oli tärkeämpää.

Sanni parani. Toden totta, se parani. Lähdimme pienistä kävelylenkeistä: ensimmäisinä kertoina kävimme vain tallin pihassa ihmettelemässä, pian heitimme noin puolen kilometrin talutusretken, kohta Neiti Energia vaati aina vain pidemmän lenkin. Lenkkien jälkeen kylmät jalkoihin.

Pian aloitimme ratsastuksen. Se oli tajuttoman jännittävää, tämän takia kaikesta oli luovuttu. Toisella ratsastuskerralla Hänen Korkeutensa testasi nousemalla kunnolla pystyyn. Siihen se temppuilu jäikin.

Mitään ei pelkää, milloin nyt sattuu testailemaan. Kun vihdoin pääsimme tekemään pieniä pätkiä vauhdikkaampaa, askellajista ei ottanut mitään selvää: Milloin se oli laukkaa, milloin ravia, milloin tiesmitä. 

 Tällä hetkellä teemme pitkiäkin pätkiä samaa askellajia: eri tempoissa ja parhaimmillaan löysin ohjin. Pohkeenväistö sujuu edelleen hienosti. Mistään ei mitään tiedetä, mutta suunta on ollut hyvä. Sekä hevosella että ratsastajalla on hauskaa. 

Mutta, ettei kaikki olisi kuin unelmaa, ongelmia toki ilmeni pari viikkoa takaperin: Tiellä kulkiessa kaveri saattaa tehdä täydellisen stopin eikä liiku minnekkään. Luovutettu emme ikinä ole, vaan sitten on menty eteenpäin vaikka taluttamalla. Syy ongelmaankin on löytynyt, nimittäin tien kova pohja, eli tulevaisuudessa liikutus tapahtuu vain pehmeällä pohjalla. Kerran on tiputukkin (jonka takia en pystynyt juuri syömään tulehtuneen huulen takia) ja tämä aasi on vaatinut multa vaikka mitä. Verta, hikeä, kyyneliä... Mutta päivääkään en kadu.